Puoli neljältä heräsimme ja söimme vähät eväämme pikaisessa puolessa tunnissa. Auto käynnistyi ja kääntyi uraisessa tiessä hyvin, mutta tiellä maannut neiti vähän haittasi liikennöintiä. Petri sai nostettua tupakkaansa rautaisesti pidelleen, kilpikonnan lailla sivuttain heijanneen esteemme pystyyn ja pois tieltä. Epävarma askellus suuntasi kymmenien metrien kaulan tuoppinsa kanssa kehittäneen prinssin perään.

Hki-Vanda löytyi luontevasti, halpa parkkikin puolivalmiista iglusta nopeahkosti. Matka vähine tavaroinemme kentälle taas valitsi maisemareitin parkkitalon läpi. Matkatavaroiden tiputusta ei olisi tarvinnut jonottaa, mutta olipa tuota aikaakin puolisentoista tuntia ylimääräistä. Muuten koneeseen lastautuminen meni kuin pitikin. Itse konetta taas piti ruiskutella aineilla ties millä sillä pyrytti. Ilmassa oli tarjolla lämmintä juustosämpylää, ei-halpayhtiöt +1.

Sumuiseen maahan tasaisesti liukunut kone laski meidät noin vartin myöhässä Müncheniin, jossa kevät oli kymmenen asteen ja räntäsateen verran pitemmällä. Aikaa vaihdolle oli kaksi tuntia ja kauppoja paljon, joten pitkät kalsarit alkoivat lämmittämään. Lufthansan asiakkaille oli ilmaiset lämpimät automaattijuomat, ainakin meille lopumattomat, joten jälleen +1 oikeille. Aika kului pitkää terminaalia pitkin tallustellessa ja kirjoja lukiessa. Mitään räikeästi mainostettuja tupakkakoppeja ja sairaalamaski vain suu peittäen kulkevia japanilaisia kummallisempaa ei näkynyt. Lennolla emännät tarjoilivat jotain kiinalaisvaikutteista risottoa Toblerone jälkipalana, +3.

Pomppuisempi lasku Lissaboniin siirsi meidät kesälukemiin. Kiipeilylaukun löydyttyä ja rakkojen tyhjennyttyä kävelimme Avista etsien terminaalin päähän. Tiskillä neiti kertoi ettei Visa Debittiä huolita auton vuokraukseen, vaikka tässä email-tulosteessa niin sanotaankin. Pikapaniikin ja junan aikataulun selvitys prosessin pohtimisen keskeytti onneksi passipussista löytynyt Mastercard Debit jonka kohokirjaimet olivat ilmeisesti se pelastava juttu tässä tapauksessa. Tietullilukulaitteen mukaan myynnin jälkeen saimme avaimet ja kiintopisteen parkkihallin toiseen kerrokseen. Auton luovuttaja lisäsi kirjanpitoonsa parit löytyneet naarmut, kertoi että kannattaa luovuttaa tankki täynnä tai tyhjänä, ei siltä väliltä ja pukkasi linnunpojan pesästä keskelle hullua Portugalilaista pääkaupunkiliikennettä.

Noin kuudennen satunnaisen oikealle kääntymisen jälkeen kolmasosa auton aivokapasiteetistä saatiin vihdoinkin vapautettua kohtitulevien kohteiden havainnoinnista navigointiin. Alle puolessa tunnissa oli summittanen paikannus suoritettu ja kulkusuunta käännetty pohjoisesta etelään. Vasco Da Gaman sillalla alkoi kokonaisuus olla suurinpiirtein hallinnassa. Hiljalleen myös epäily siitä että samaa tietä nimitettiin sekä E1 että A22ksi alkoi muuttua tiedoksi ja varmuus risteyksissä kasvoi.

Uskaltauduimme lopulta pysähtymään huoltoasemalle muutaman kymmenen kilometrin jälkeen. Noin keskikokoisen Esson kokoinen paikka vastasi Essoa myös valikoimaltaan. Jäätelöt, oudot omenakeksit ja vishyn makuinen ananasmehu valikoituivat mukaan ja jäätelöiden kadottua katosimme liittymästä eteenpäin.

Matkalle osui kahta erilaista tietullia. Toisesta päästiin ajamaan vasemman laidan Via Verde portista pysähtymättä auton laitteen ansiosta ja toinen vain yhtäkkiä piippaili keskellä tietä. Ensimmäisen hinnoista ei kukaan ole vielä katsonut aiheelliseksi kertoa, toisen kaksi piippausta ilmeisesti olivat euron kappale.

Itse tie oli hyväkuntoinen enimmäkseen kaksikaistainen 120 km/h tie. Sivuilla näkyi kaikenlaisia viljelmiä, ehkä kuorittuja korkkipuita, ehkä appelsiineja ja viiniköynnöksiä. Siltoja oli rakennettu ahkerasti nyppylän laelta toiselle. Etelään mentäessä mäet kasvoivat tasaisesti ja ympäristö muuttui erilaiseksi oudoksi.

Portimaoa lähestyttäessä alkoi käydä koko ajan selvemmäksi että täkäläiset rakentavat kaksi kaistaisia ympyröitä kaikkialle mutteivat siltikään osaa ajaa niissä ainakaan vilkuttaen. Toisaalta jos kaikki ympyrät matkalla olisivat oleet T-risteyksiä, olisi matkassa kestänyt liikennettä pelätessä ainakin tunnin kauemmin. Nyt projektin kolmeen sataan kilometriin meni nelisen tuntia.

Keskustan epäilyttävän kävelykatumaisten teiden ei-niin-tarpeellisen tutustumisajelun jälkeen löysimme lopulta näköyhteyden päähän Jukan majapaikasta. Parkkeerausoppaan korttelikierroksen jälkeen auto saatiin portin taakse ja tavarat ja ihmiset sisälle asuntoon. Ilta kului nopeasti syödessä, majoittuessa ja rantakatua pikaisesti kävellessä. Reilun vuorokauden aikataulutettu siirtyminen loppui ja kaikki pääsivät nukkumaan.

Petri ja Eme eivät silloin reilu vuosi sitten ehtineet kouluiltaan häämatkalle, mutta nyt Emen valmistuttua ja Petrin koulun muututtua lähinnä harjoittelujaksoiksi alkoi jokakeväinen hiihtoloma vaikuttaa otolliselta ajalta karata talven kylmyyttä jonnekkin etelään. Turistimatka mummojen kanssa rannalle ei kiinnostanut eikä kymmenien tuntien lentojen päähän piiloutuneet kaukomaatkaan joten kohdetta etsittiin etelä-Euroopasta. Niinpä kun kiipeilykaveri Jukka ilmoitti lähtevänsä talvehtimaan Portugalin etelärannalle kaupunkiin nimeltä Portimao, alkoivat suunnitelmat hahmottumaan nopeasti.

Joulukuussa normaalin lennonetsintäprosessin tuloksena etapeiksi valikoituivat Helsinki, Munchen ja Lissabon. Uutena tulokkaana matkaan lähti myös vuokra-auto vajaan 300 kilometrin siirtymiseen Portugalissa. Lentojen ajat onnistuttiin valitsemaan niin ettei Lissabonissa tarvitse yöpyä ei mennessä eikä tullessa. Helsingistä tosin lähdetään varhain ja saavutaan myöhään ja Munchenissä joutuu odottelemaan pari-kolme tuntia suuntaansa, mutta niistä nyt selviää. 2-9.3 tekee lomasta viikon mittaisen.

Karkauspäivän jälkeisenä torstaina lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä heti Emen päästyä ala-asteelta. Tankin täytettyämme kello oli kolme ja lämpötila talven ensimmäisillä plussilla, täysi pissapoika tuli siis tarpeeseen. Tie oli enimmäkseen märkä koko matkan, liikennettä jonkin verran. Varkaudessa ruokailun ja kuskin vaihdon jälkeen oli vielä pimeääkin, tie imi valon kuin syksy.

Viiden tunnin pikaisen majoituksen saimme kentän tuntumasta Emen Henkka-serkulta. Auto jäi yksiuraisen kaksisuuntaisen tien varteen.

Tämä aamuna oli selvät suunnitelmat, ensin kiipeilemään ja illalla Düsseldorfiin Lassea tapaamaan. Hostellin 4e arvoinen aamupala oli eilisen tasoinen, jukurttia ja leikkeleita sun sellaista. Eilinen respa oli luvannut että saataisiin jättää matkatavarat päiväksi säilytykseen, mutta uusi miekkonen ei sellaiseen suostunut vaan kehotti jättämään ne aseman lokeroihin. Myöskään hostellin mainoksista löytyvistä vuokrapolkupyöristä ei ollut mitään tietoa.

Aseman lokerikko osoittautui varsin mielenkiintoiseksi kapistukseksi. Ensinäkymältä auttamattoman pieniltä vaikuttaneet muuntajakopperot kätkivät sisäänsä mielenkiintoisen yllätyksen. Käyttöohjeiden kohta "tavarat voi noutaa mistä vain pisteestä" alkoi selittämään konttien pienuutta. Maksun jälkeen hissi vie tavaroille tuodun laatikon varastoon alakertaan ja hakee sen hyllystä kun magneettikortti luetaan uudelleen. Lisäksi alussa tarvitsee maksaa vain lyhimmästä säilytysajasta, pitemmistä maksetaan tavaroita noutaessa.

Pyörien hankkiminen meinasi mennä monimutkaiseksi. Aseman edessä oli kännykällä lainattavia Deutch Bahnin logolla varustettuja pyöriä, mutta niissä ei ollut minkäänlaista tietoa hinnoista. Sisältä asemalta kyselemisestä ei ollut mitään apua, vasta kolmanteen pisteeseen jonottamisen jälkeen meidät vinkattiin pyörävuokraamoa kohti. 24h, 10e/kpl. Vuokraamon yhteydessä oli myös pyörävarasto johon oman pyöränsä sai maksua vastaan tuoda matkan ajaksi turvaan.

Pyörän paikka vaihteli jalankulkijoistakin erotetusta omasta tiestään autoliikenteen sekaan. Hullua ajella liikenteessä isossa kaupungissa, onneksi autoilijat ovat selvästi tottuneet varomaan kevyttä liikennettä ja kaikki ajelevat muutenkin kohteliaasti. Vanhat mummelitkin näyttivät selviytyvän matkasta sujuvasti joten pakkohan se meidänkin oli lopettaa jatkuva jalkakäytäville huoahtamaan väistäminen.

Kiipeilypaikka oli lajin harrastustiloille tyypillisesti sijoitettu sinne missä on halvinta korkeakattoista tilaa, eli vanhaan teollisuushalliin. Päädyttiin ottamaan valjaat ja osoittamaan minun varmistustaidot jotta Ville pääsisi aloittelijaystävällisemmin seinälle. Minulle riitti vallan mainiosti pelkkä boulder. Paikan nimi oli Kletter Fabrik eli kiipeilytehdas ja seinät olivat houkuttavan 16-20 metriä korkeita.

Muutaman tunnin jälkeen jatkoimme pyöräretkeämme kohti kaupunkia kiertävää "vihreää vyötä". Noin viiden kilometrin säteellä keskustasta kulkee yhtenäinen kaistale metsikköä ja sitä pitkin kiemurtelee pyörätie. Reittiä ei kuitenkaan ole merkitty kovinkaan tarkasti, joten ajellaan välistä vähän sinne sun tänne ja siinä sivussa pysäytellään isoja teitä minuuteja odotuttavilla valoilla. Erään metsän läpi johtavan tien varrelta löytyy autoille huhuilevia pitkänlinjan ammattilaisia ja seuraavan mutkan takaa paljastuu kääntöpaikka täynnä hieman repsahtaneen oloisia asuntovaunuja tyttöjen nimikylttien kanssa. Paikalle parkkeeratut autot taas olivat varsin uusia.

Pitkän pyöräilyn keskellä alkoi tulla melkoinen nälkä eikä metsikössä ollut näkynyt kioskeja. Lopulta reitti saatiin harhautettua näköetäisyyden päähän huoltoasemasta, edessä vain oli polvenkorkuinen aita. Aidan ylitettyämme löysimme patongit / sämpylät sekä juomista. Uusilla voimilla pääsimme joen rantaan ja reitti muuttui hiljalleen rantatiestä rantalaituriksi. Kummat siniset putket tulivat vastaan uudestaan laskeutuessaan jokeen sotkemaan vettä. Suklaamuseon näyttelyä ei jaksettu mennä katsomaan, mutta lahjakaupasta löytyi suklaata mukaan.

Reitin saapuessa keskustaan alkoi väisteltävien ihmisien määrä kasvamaan. Kirkon ympäristössä siirryimme taluttamaan ja kohta huomasimme että edessä olevista isoista portaista puuttuu rullatuolikaista. Luontevasti vain pyörä ilmaan ja alas kevään ensimmäistä lämmintä päivää paistattelemassa olevien ihmisjoukkojen ohi.

Pyörävuokraamo oli ottanut 50e pantiksi ja kopion ajokortistakin vielä lainatessa. Pyöriä palauttaessa saatiin takaisin viisikymppinen ja kopio jonkun muun ajokortista. Englantia paljoa osaamatonta vuokraajaa oli vähän vaikea saada ymmärtämään mikä meillä oli hätänä. Eikä vieläkään ole täyttä varmuutta tultiinko ymmärrätyiksi, oikeaa kopioa ei löytynyt eli ei siis saatu takaisinkaan.

Kirkkoa käytiin ihmettelemässä sisältäkin. Tulivat lopulta hätistelemään pois kun halusivat sulkea ilmeisesti etuosan. Niinpä mentiin asemalle syömään ja päädyttiin sushiin. Tavarat otettiin takaisin tarkoituksella eri pisteestä ilman mitään ongelmia. Junaan mennessä ostettiin vielä kalliit tuoreet smoothiet kun janotti.

Matka seisoskeltiin tavaroitten vieressä kun junassa oli aika täyttä eikä jaksattu kantaa reppuja ja etsiä tyhjää paikkaa johon olisi kaikki mahtuneet. Paikkalippukin olisi maksanut sen 5e ja matkaa oli vain yksi pysäkinväli.

Hostellille päästiin pienellä mutkalla perille. Pientä selvittelyä check-inissä vaadittiin kun Lasselle ei oltu minun tulosta muistettu kertoa ennen varauksia eikä kumpikaan meistä ollut varaaja. Myös Weezeen aamuksi ehtiminen pelasi oman osansa, eli olisiko meidän sittenkin parempi lähteä sinne seuraavaksi yöksi. Hienosti se kuitenkin lopulta selvisi, aikaisin aamulla kulki bussi ja yöpaikka kaikille löytyi.

Parin tunnin lepäilyn, jälkeennäkemisen ja jatkon suunnittelun jälkeen pääsimme kaupungille etsimään paikallista ruokaa. Suunnasta tarkemmin taas tietämättöminä Ville kysyy ohikulkijalta minne se olisi menossa syömään. Niinpä suuntaamme Altstadiin eli vanhaan kaupunkiin.

Kävelemme tunnelmallisten puistokatujen ja rantaboulevardien katettujen ruokapaikkojen ohi paikalliselle pubialueelle jossa meno alkaa hiljalleen olla päällä. Ensimmäisessä paikassa meidät ohjataan alakertaan pubin takakulmasta lähteviä ahtaita kierreportaita pitkin, ilmeisesti nuorisopuolelle. Nopean vilkaisun jälkeen juomanlaskija vahvistaa epäilyksemme ruoan puutteesta joten suuntaamme ulos, kuulemma suoraan aktiivisessa käytössä olleen tikkataulun alta.

Lopulta parin yhtä turhan yrityksen jälkeen ja kahdesti samaa umpikujaa kokeiltuamme istumme alas varsin meluisaan, ehkä urheilubaariin nimeltään Ricky's. Tarkemman havainnoinnin jälkeen alkaa vaikuttamaan siltä että olemme asiakaskunnan ikähaitarin yläpäästä, joka kolmas kappale on sama ylivauhdikas versio Happy Birthdaystä jonka mukana on kiva jatkaa ja että facebook bilekuvien ottaminen on korkealla tärkeysjärjestyksessä. Noh, tilaamme pasta painotteiselta listalta jokainen jotain ja selviämme lopulta ulos ilman sen kummempia ongelmia.

Illan päätteeksi käveleksimme vielä joen rannalle syömään katoksissa kalliit jälkiruokajäätelöt kaasulämmittimien valtavien liekkien loisteessa.

Hintaan sisältyneellä aamupalalla alkoi vaikuttamaan enemmän ja enemmän siltä, että olimme majoittuneet paikalliseen Joutenlampeen. Ala-, yläasteelaisen oloisen lapsiryhmät täyttivät ruokasalin iloisella hälinällään. Ensin emme löytäneet laseja tai ruokailuvälineitä mistään ja silti kaikilla muilla niitä näytti olevan ja vieläpä samanlaisia. Kysyessä selvisi että ne oli katettu pöytään valmiiksi seurueellemme osoitetulle paikalle. Leikkele- ja juustotarjoilu oli varsin laaja ja hedelmiäkin oli monenlaisia.

Hetken arvottuamme jatkosuunnitelmaa päädyimme ottamaan tavarat selkään ja suuntaamaan kaupungille. Matkalla Ville kävi katselemassa mersuja, mutta vielä ei kuitenkaan loppumatkamme kulkuväline tullut valituksi. Myöskään vuokrapyörää ei saanut - ainakaan halvalla - palauttaa toiseen kaupunkiin, joten päädyimme nousemaan linnalle kivettyä kiemurtelevaa polkua hiljaisessa tihkusateessa.

Linnan esittelykierros maksoi 5e ja kesti 40 minuuttia. Linna oli kertaalleen tuhottu ja sen oli ostanut, kunnostanut ja sisustanut herra Ravane tms. Perikunta oli sitten kalliiden verojen takia joutunut lahjoittamaan linnan valtiolle ja valtio myöhemmin kaupungille.

Vastapäivään kiertyen nouseville portaille ei ollut muuta selitystä kuin alkuperäisen rakennuttajan vasenkätisyys, tavanomaisestihan linnojen portaat nousevat myötäpäivään jotta oikeakätisillä puollustajilla oli vapaata tilaa iskeä miekalla.

Linnalta palasimme normaalien ihmisten reittiä pitkin ja katselimme liikkeiden herkkutarjontoja. Villelle tuli tarve ostaa konvehdeilla täytetty suklaamuna ja löytää sille tukeva paketti. Minä seurailin perässä lusikoiden enimmäkseen suklaisesta vaahdosta koostuvaa suklaakakkuani.

Turisti-infon kello yhden ruokatauon kuluttamiseksi päädyimme syömään makkaraa grillistä. Tulkinnan vaikeutta helpotti läheisessä sotilastukikohdassa palvellut setä.

Infon auettua sieltä kerrottiin, epäilyttävän nopeasti, ettei Koblenziin - välipäämäärä matkalla Düsseldorfiin - pääse kuin junalla. Mutta koska meillä oli vielä yli päivä aikaa ennen Lassen tapaamista, päädyimme ostamaan liput vähän lyhemmälle eli Bonniin.

Junassa kuitenkin Köln alkoi tuntumaan paremmalta vaihtoehdolta ja niinpä matkustimmekin 'vahingossa' vähän pitemmälle.

Kölnin asemalla yllättävä käännös kysyä vuokra-autoista kertoi että ne ovat kuin ovatkin liian kalliita. Niinpä pienen ihmettelyn jälkeen suuntasimme turisti-infoon kyselemään hostelleista. Lappuja asioista saatiin varmasti viikon tarpeiksi. Posti oli lähellä joten suuntasimme sinne keventääksemme taakkaamme. Sinne matkalla kuitenkin näimme karttaan merkkaamattoman hostellin kyltin ja pienen kiertämisen jälkeen ovenkin. Ensikuulemalta ainoa tarjolla oleva kahden hengen huone vaikutti kalliilta, mutta paikan läheisyys sekä rautatieasemaan että meihin sai suuntamme kääntymään jo parinkymmenen metrin päästä takaisin.

Tavaroista vapauduttuamme lähdimme kohti postia uudelleen. Paketin lähetys onnistui pienen jonottamisen jälkeen joten loppuilta oli vapaa vaeltelulle ja ruoan hankinnalle. Matkalla ihmeteltiin mm. metrejä liikenteen päällä kiemurtelevia puolimetrisiä, satoja metrejä pitkiä sinisiä putkia joiden tarkoitusta arvailtiin taiteesta jäähdytykseen. Kioskista löytyi kunnollista vaniljakolaa ja syömisen kanssa lopulta päädyimme pitsaan.

Aamun herätys soi varttia vaille kuusi ja tasalta olimme jo matkalla etelään kuutostietä pitkin. Villen sukulaisten antimista koottu pussillinen leipää katosi aamupalana matkalla.

Tämänkertaisen kevätmatkan kohteeksi, tai ainakin aloituspaikaksi, arpoutui monien muuttujien kautta Düsseldorf ja ajankohdaksi huhtikuu. Muuttujina toimivat muiden muassa Villen väärinkäsitys Lassen laskettelusuunnitelmista sekä minun säästetyö loman määrä, kuten myös Ryanairin lentojen kohteet sekä hinnat.

Kenttä oli pieni ja terminaali halpalentoyhtiöille tyypillisesti... minimalistinen sekasotku vaatimusten täyttöä. Matkatavaroiden jättö ja turvatarkastus menivät joutuisasti, mutta odotustilan puolella kaikki penkit olivat olleet täynnä portille muodostuneesta jonosta päätellen jo kauan. Siinä venäläisvoittoisessa seurassa seisoskellessamme arvuuttelimme Weezen sijaintia aloimme puhelemaan meitä hieman keski-ikäisemmän Riston kanssa (nimi saatettu muuttaa kaksinkertaisesti huonon nimimuistin johdosta). R oli matkalla ajamaan moottoripyöränsä Kaiserslauternista Milanoon ja oli vuokrannut auton päästäkseen Weezestä eteenpäin. Sekä Düsseldorf että Karlsruhe (Lassen sijainti) sattuivat sijaitsemaan samalla suunnalla, joten pienen pohdinnan ja nousukiidon jälkeen Ville yllätti tulevan kyyditsijämme ilmassa ja sai myöntävän vastauksen matkaseuraksi tuppautumisesta.

Matkan aikana autobahneja pitkin lasketellessa vaihdeltiin menneitten matkojen kertomuksia puolin ja toisin sekä saatiin hyviä vinkkejä Saksassa matkustamisesta. Koska määränpäällämme ei ollut isompaa väliä, eikä Kaiserslauttenissa mitään varsinaista tekemistä ja palaaminen sieltä olisi mahdollisesti kallista, ehdotettiin tiputuspaikaksi Cochenia. Se ei olisi merkittävä mutka matkassa ja olisi maisemien kannalta mielenkiintoisempi kuin yksitoikkoinen moottoritie.

Cochen osoittautui kivaksi pieneksi saksalaiseksi joenvarsikaupungiksi. Paikallisilta saamiemme tietojemme mukaan noin 6k asukkaan kylä vilkastuu kesällä 20kn luokkaan. Kausi oli nyt vasta hiljalleen alkamassa, joten joka kadun varressa roikkui kylttejä sanoen "Zimmer frei" - huoneita vapaana. Mäen nyppylällä laaksoa vartioi linna nimeltään Reichburg.

Saavuimme perille, menimme jäätelölle kahvilaan ja päätimme mukauttaa suunnitelmia ja jäädä. Tavaroiden autosta haun ja kyytimme hyvästelyn jälkeen palasimme kantamuksinemme kanssa istumaan kahvilan terassille kuitissa saatua langatonta verkkoa hyödyntämään. Hostelleja löytyi muutama ja voittajaksi selviytyi Jugendgästehaus Cochen. Matkalla onnistuimme kävelemään kokonaisen sillan tietyöaidan väärällä puolella. Pienen partiojäsenkortin retkeilymajajäsenyyksien vilauttelun sekä mahdollisien leimojen puutteen arvoittelun jälkeen saimme kahden hengen huoneen noin viidelläkympillä. Paikka näytti melko vasta perusteellisesti kunnostulta ja siistiltä.

Kello oli vasta seitsemän, joten vielä oli paljon aikaa tutkia ympäristöä. Sopivat tavarat pikkurepussa kävimme katselemassa tuolihissin aukioloaikoja ja sopivaa oikotietä linnalle etsiessämme löysimme metsään osoittavan kyltin joka, ainakin nopean vilkaisun ja muutama kymmenen metrin kävelyn jälkeen, sanoi Victoriahöle. No meille Saksan kielen taitureille se tarkoitti tietenkin luolaa, joten lähdimme nousemaan suht takapihamaista metsäautotietä ylöspäin. Kostean lämpimän nousun jälkeen löysimme autotien ja vanhan haalistuneen karttakyltin josta hetken tulkinnan jälkeen paljastui kohteemme oikeaksi nimeksi Victoriahöhe, eli huippu. Koska polku oli hieman kadoksissa ja ilta pimentymässä sekä luola muuttunut vain näköalaksi, päädyimme palaamaan alas kylään.

Linnan kuvaamisen ja takapihoille eksymisen jälkeen päädyimme tilaamaan kiinalaisesta yhden annoksen sweet and sour kanaa sekä parit friteeratut banaanit ja syömään ne joen rannalla.