janne's blog

2.3 Helsinki - München - Lissabon - Portimao

  • Posted on: 6 March 2012
  • By: janne

Puoli neljältä heräsimme ja söimme vähät eväämme pikaisessa puolessa tunnissa. Auto käynnistyi ja kääntyi uraisessa tiessä hyvin, mutta tiellä maannut neiti vähän haittasi liikennöintiä. Petri sai nostettua tupakkaansa rautaisesti pidelleen, kilpikonnan lailla sivuttain heijanneen esteemme pystyyn ja pois tieltä. Epävarma askellus suuntasi kymmenien metrien kaulan tuoppinsa kanssa kehittäneen prinssin perään.

Hki-Vanda löytyi luontevasti, halpa parkkikin puolivalmiista iglusta nopeahkosti. Matka vähine tavaroinemme kentälle taas valitsi maisemareitin parkkitalon läpi. Matkatavaroiden tiputusta ei olisi tarvinnut jonottaa, mutta olipa tuota aikaakin puolisentoista tuntia ylimääräistä. Muuten koneeseen lastautuminen meni kuin pitikin. Itse konetta taas piti ruiskutella aineilla ties millä sillä pyrytti. Ilmassa oli tarjolla lämmintä juustosämpylää, ei-halpayhtiöt +1.

Sumuiseen maahan tasaisesti liukunut kone laski meidät noin vartin myöhässä Müncheniin, jossa kevät oli kymmenen asteen ja räntäsateen verran pitemmällä. Aikaa vaihdolle oli kaksi tuntia ja kauppoja paljon, joten pitkät kalsarit alkoivat lämmittämään. Lufthansan asiakkaille oli ilmaiset lämpimät automaattijuomat, ainakin meille lopumattomat, joten jälleen +1 oikeille. Aika kului pitkää terminaalia pitkin tallustellessa ja kirjoja lukiessa. Mitään räikeästi mainostettuja tupakkakoppeja ja sairaalamaski vain suu peittäen kulkevia japanilaisia kummallisempaa ei näkynyt. Lennolla emännät tarjoilivat jotain kiinalaisvaikutteista risottoa Toblerone jälkipalana, +3.

Pomppuisempi lasku Lissaboniin siirsi meidät kesälukemiin. Kiipeilylaukun löydyttyä ja rakkojen tyhjennyttyä kävelimme Avista etsien terminaalin päähän. Tiskillä neiti kertoi ettei Visa Debittiä huolita auton vuokraukseen, vaikka tässä email-tulosteessa niin sanotaankin. Pikapaniikin ja junan aikataulun selvitys prosessin pohtimisen keskeytti onneksi passipussista löytynyt Mastercard Debit jonka kohokirjaimet olivat ilmeisesti se pelastava juttu tässä tapauksessa. Tietullilukulaitteen mukaan myynnin jälkeen saimme avaimet ja kiintopisteen parkkihallin toiseen kerrokseen. Auton luovuttaja lisäsi kirjanpitoonsa parit löytyneet naarmut, kertoi että kannattaa luovuttaa tankki täynnä tai tyhjänä, ei siltä väliltä ja pukkasi linnunpojan pesästä keskelle hullua Portugalilaista pääkaupunkiliikennettä.

Noin kuudennen satunnaisen oikealle kääntymisen jälkeen kolmasosa auton aivokapasiteetistä saatiin vihdoinkin vapautettua kohtitulevien kohteiden havainnoinnista navigointiin. Alle puolessa tunnissa oli summittanen paikannus suoritettu ja kulkusuunta käännetty pohjoisesta etelään. Vasco Da Gaman sillalla alkoi kokonaisuus olla suurinpiirtein hallinnassa. Hiljalleen myös epäily siitä että samaa tietä nimitettiin sekä E1 että A22ksi alkoi muuttua tiedoksi ja varmuus risteyksissä kasvoi.

Uskaltauduimme lopulta pysähtymään huoltoasemalle muutaman kymmenen kilometrin jälkeen. Noin keskikokoisen Esson kokoinen paikka vastasi Essoa myös valikoimaltaan. Jäätelöt, oudot omenakeksit ja vishyn makuinen ananasmehu valikoituivat mukaan ja jäätelöiden kadottua katosimme liittymästä eteenpäin.

Matkalle osui kahta erilaista tietullia. Toisesta päästiin ajamaan vasemman laidan Via Verde portista pysähtymättä auton laitteen ansiosta ja toinen vain yhtäkkiä piippaili keskellä tietä. Ensimmäisen hinnoista ei kukaan ole vielä katsonut aiheelliseksi kertoa, toisen kaksi piippausta ilmeisesti olivat euron kappale.

[ibimage==659==node-gallery-display==none==self==null]

Itse tie oli hyväkuntoinen enimmäkseen kaksikaistainen 120 km/h tie. Sivuilla näkyi kaikenlaisia viljelmiä, ehkä kuorittuja korkkipuita, ehkä appelsiineja ja viiniköynnöksiä. Siltoja oli rakennettu ahkerasti nyppylän laelta toiselle. Etelään mentäessä mäet kasvoivat tasaisesti ja ympäristö muuttui erilaiseksi oudoksi.

[ibimage==660==node-gallery-display==none==self==null]

Portimaoa lähestyttäessä alkoi käydä koko ajan selvemmäksi että täkäläiset rakentavat kaksi kaistaisia ympyröitä kaikkialle mutteivat siltikään osaa ajaa niissä ainakaan vilkuttaen. Toisaalta jos kaikki ympyrät matkalla olisivat oleet T-risteyksiä, olisi matkassa kestänyt liikennettä pelätessä ainakin tunnin kauemmin. Nyt projektin kolmeen sataan kilometriin meni nelisen tuntia.

Keskustan epäilyttävän kävelykatumaisten teiden ei-niin-tarpeellisen tutustumisajelun jälkeen löysimme lopulta näköyhteyden päähän Jukan majapaikasta. Parkkeerausoppaan korttelikierroksen jälkeen auto saatiin portin taakse ja tavarat ja ihmiset sisälle asuntoon. Ilta kului nopeasti syödessä, majoittuessa ja rantakatua pikaisesti kävellessä. Reilun vuorokauden aikataulutettu siirtyminen loppui ja kaikki pääsivät nukkumaan.

Suunnittelmia ja 1.3 Kajaani - Helsinki

  • Posted on: 2 March 2012
  • By: janne

Petri ja Eme eivät silloin reilu vuosi sitten ehtineet kouluiltaan häämatkalle, mutta nyt Emen valmistuttua ja Petrin koulun muututtua lähinnä harjoittelujaksoiksi alkoi jokakeväinen hiihtoloma vaikuttaa otolliselta ajalta karata talven kylmyyttä jonnekkin etelään. Turistimatka mummojen kanssa rannalle ei kiinnostanut eikä kymmenien tuntien lentojen päähän piiloutuneet kaukomaatkaan joten kohdetta etsittiin etelä-Euroopasta. Niinpä kun kiipeilykaveri Jukka ilmoitti lähtevänsä talvehtimaan Portugalin etelärannalle kaupunkiin nimeltä Portimao, alkoivat suunnitelmat hahmottumaan nopeasti.

Joulukuussa normaalin lennonetsintäprosessin tuloksena etapeiksi valikoituivat Helsinki, Munchen ja Lissabon. Uutena tulokkaana matkaan lähti myös vuokra-auto vajaan 300 kilometrin siirtymiseen Portugalissa. Lentojen ajat onnistuttiin valitsemaan niin ettei Lissabonissa tarvitse yöpyä ei mennessä eikä tullessa. Helsingistä tosin lähdetään varhain ja saavutaan myöhään ja Munchenissä joutuu odottelemaan pari-kolme tuntia suuntaansa, mutta niistä nyt selviää. 2-9.3 tekee lomasta viikon mittaisen.

Karkauspäivän jälkeisenä torstaina lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä heti Emen päästyä ala-asteelta. Tankin täytettyämme kello oli kolme ja lämpötila talven ensimmäisillä plussilla, täysi pissapoika tuli siis tarpeeseen. Tie oli enimmäkseen märkä koko matkan, liikennettä jonkin verran. Varkaudessa ruokailun ja kuskin vaihdon jälkeen oli vielä pimeääkin, tie imi valon kuin syksy.

Viiden tunnin pikaisen majoituksen saimme kentän tuntumasta Emen Henkka-serkulta. Auto jäi yksiuraisen kaksisuuntaisen tien varteen.

[ibimage==658==node-gallery-display==1024==self==null]

blog: 

Pe 1.4 Köln - Düsseldorf

  • Posted on: 1 April 2011
  • By: janne

Tämä aamuna oli selvät suunnitelmat, ensin kiipeilemään ja illalla Düsseldorfiin Lassea tapaamaan. Hostellin 4e arvoinen aamupala oli eilisen tasoinen, jukurttia ja leikkeleita sun sellaista. Eilinen respa oli luvannut että saataisiin jättää matkatavarat päiväksi säilytykseen, mutta uusi miekkonen ei sellaiseen suostunut vaan kehotti jättämään ne aseman lokeroihin. Myöskään hostellin mainoksista löytyvistä vuokrapolkupyöristä ei ollut mitään tietoa.

Aseman lokerikko osoittautui varsin mielenkiintoiseksi kapistukseksi. Ensinäkymältä auttamattoman pieniltä vaikuttaneet muuntajakopperot kätkivät sisäänsä mielenkiintoisen yllätyksen. Käyttöohjeiden kohta "tavarat voi noutaa mistä vain pisteestä" alkoi selittämään konttien pienuutta. Maksun jälkeen hissi vie tavaroille tuodun laatikon varastoon alakertaan ja hakee sen hyllystä kun magneettikortti luetaan uudelleen. Lisäksi alussa tarvitsee maksaa vain lyhimmästä säilytysajasta, pitemmistä maksetaan tavaroita noutaessa.

Pyörien hankkiminen meinasi mennä monimutkaiseksi. Aseman edessä oli kännykällä lainattavia Deutch Bahnin logolla varustettuja pyöriä, mutta niissä ei ollut minkäänlaista tietoa hinnoista. Sisältä asemalta kyselemisestä ei ollut mitään apua, vasta kolmanteen pisteeseen jonottamisen jälkeen meidät vinkattiin pyörävuokraamoa kohti. 24h, 10e/kpl. Vuokraamon yhteydessä oli myös pyörävarasto johon oman pyöränsä sai maksua vastaan tuoda matkan ajaksi turvaan.

Pyörän paikka vaihteli jalankulkijoistakin erotetusta omasta tiestään autoliikenteen sekaan. Hullua ajella liikenteessä isossa kaupungissa, onneksi autoilijat ovat selvästi tottuneet varomaan kevyttä liikennettä ja kaikki ajelevat muutenkin kohteliaasti. Vanhat mummelitkin näyttivät selviytyvän matkasta sujuvasti joten pakkohan se meidänkin oli lopettaa jatkuva jalkakäytäville huoahtamaan väistäminen.

Kiipeilypaikka oli lajin harrastustiloille tyypillisesti sijoitettu sinne missä on halvinta korkeakattoista tilaa, eli vanhaan teollisuushalliin. Päädyttiin ottamaan valjaat ja osoittamaan minun varmistustaidot jotta Ville pääsisi aloittelijaystävällisemmin seinälle. Minulle riitti vallan mainiosti pelkkä boulder. Paikan nimi oli Kletter Fabrik eli kiipeilytehdas ja seinät olivat houkuttavan 16-20 metriä korkeita.

[ibimage==620==node-gallery-display==none==self==null]

Muutaman tunnin jälkeen jatkoimme pyöräretkeämme kohti kaupunkia kiertävää "vihreää vyötä". Noin viiden kilometrin säteellä keskustasta kulkee yhtenäinen kaistale metsikköä ja sitä pitkin kiemurtelee pyörätie. Reittiä ei kuitenkaan ole merkitty kovinkaan tarkasti, joten ajellaan välistä vähän sinne sun tänne ja siinä sivussa pysäytellään isoja teitä minuuteja odotuttavilla valoilla. Erään metsän läpi johtavan tien varrelta löytyy autoille huhuilevia pitkänlinjan ammattilaisia ja seuraavan mutkan takaa paljastuu kääntöpaikka täynnä hieman repsahtaneen oloisia asuntovaunuja tyttöjen nimikylttien kanssa. Paikalle parkkeeratut autot taas olivat varsin uusia.

Pitkän pyöräilyn keskellä alkoi tulla melkoinen nälkä eikä metsikössä ollut näkynyt kioskeja. Lopulta reitti saatiin harhautettua näköetäisyyden päähän huoltoasemasta, edessä vain oli polvenkorkuinen aita. Aidan ylitettyämme löysimme patongit / sämpylät sekä juomista. Uusilla voimilla pääsimme joen rantaan ja reitti muuttui hiljalleen rantatiestä rantalaituriksi. Kummat siniset putket tulivat vastaan uudestaan laskeutuessaan jokeen sotkemaan vettä. Suklaamuseon näyttelyä ei jaksettu mennä katsomaan, mutta lahjakaupasta löytyi suklaata mukaan.

Reitin saapuessa keskustaan alkoi väisteltävien ihmisien määrä kasvamaan. Kirkon ympäristössä siirryimme taluttamaan ja kohta huomasimme että edessä olevista isoista portaista puuttuu rullatuolikaista. Luontevasti vain pyörä ilmaan ja alas kevään ensimmäistä lämmintä päivää paistattelemassa olevien ihmisjoukkojen ohi.

Pyörävuokraamo oli ottanut 50e pantiksi ja kopion ajokortistakin vielä lainatessa. Pyöriä palauttaessa saatiin takaisin viisikymppinen ja kopio jonkun muun ajokortista. Englantia paljoa osaamatonta vuokraajaa oli vähän vaikea saada ymmärtämään mikä meillä oli hätänä. Eikä vieläkään ole täyttä varmuutta tultiinko ymmärrätyiksi, oikeaa kopioa ei löytynyt eli ei siis saatu takaisinkaan.

[ibimage==622==node-gallery-display==none==self==null]

Kirkkoa käytiin ihmettelemässä sisältäkin. Tulivat lopulta hätistelemään pois kun halusivat sulkea ilmeisesti etuosan. Niinpä mentiin asemalle syömään ja päädyttiin sushiin. Tavarat otettiin takaisin tarkoituksella eri pisteestä ilman mitään ongelmia. Junaan mennessä ostettiin vielä kalliit tuoreet smoothiet kun janotti.

Matka seisoskeltiin tavaroitten vieressä kun junassa oli aika täyttä eikä jaksattu kantaa reppuja ja etsiä tyhjää paikkaa johon olisi kaikki mahtuneet. Paikkalippukin olisi maksanut sen 5e ja matkaa oli vain yksi pysäkinväli.

Hostellille päästiin pienellä mutkalla perille. Pientä selvittelyä check-inissä vaadittiin kun Lasselle ei oltu minun tulosta muistettu kertoa ennen varauksia eikä kumpikaan meistä ollut varaaja. Myös Weezeen aamuksi ehtiminen pelasi oman osansa, eli olisiko meidän sittenkin parempi lähteä sinne seuraavaksi yöksi. Hienosti se kuitenkin lopulta selvisi, aikaisin aamulla kulki bussi ja yöpaikka kaikille löytyi.

Parin tunnin lepäilyn, jälkeennäkemisen ja jatkon suunnittelun jälkeen pääsimme kaupungille etsimään paikallista ruokaa. Suunnasta tarkemmin taas tietämättöminä Ville kysyy ohikulkijalta minne se olisi menossa syömään. Niinpä suuntaamme Altstadiin eli vanhaan kaupunkiin.

[ibimage==623==node-gallery-display==none==self==null]

Kävelemme tunnelmallisten puistokatujen ja rantaboulevardien katettujen ruokapaikkojen ohi paikalliselle pubialueelle jossa meno alkaa hiljalleen olla päällä. Ensimmäisessä paikassa meidät ohjataan alakertaan pubin takakulmasta lähteviä ahtaita kierreportaita pitkin, ilmeisesti nuorisopuolelle. Nopean vilkaisun jälkeen juomanlaskija vahvistaa epäilyksemme ruoan puutteesta joten suuntaamme ulos, kuulemma suoraan aktiivisessa käytössä olleen tikkataulun alta.

Lopulta parin yhtä turhan yrityksen jälkeen ja kahdesti samaa umpikujaa kokeiltuamme istumme alas varsin meluisaan, ehkä urheilubaariin nimeltään Ricky's. Tarkemman havainnoinnin jälkeen alkaa vaikuttamaan siltä että olemme asiakaskunnan ikähaitarin yläpäästä, joka kolmas kappale on sama ylivauhdikas versio Happy Birthdaystä jonka mukana on kiva jatkaa ja että facebook bilekuvien ottaminen on korkealla tärkeysjärjestyksessä. Noh, tilaamme pasta painotteiselta listalta jokainen jotain ja selviämme lopulta ulos ilman sen kummempia ongelmia.

Illan päätteeksi käveleksimme vielä joen rannalle syömään katoksissa kalliit jälkiruokajäätelöt kaasulämmittimien valtavien liekkien loisteessa.

To 31.3 Cochen - Koblinz - Bonn - Köln

  • Posted on: 31 March 2011
  • By: janne

Hintaan sisältyneellä aamupalalla alkoi vaikuttamaan enemmän ja enemmän siltä, että olimme majoittuneet paikalliseen Joutenlampeen. Ala-, yläasteelaisen oloisen lapsiryhmät täyttivät ruokasalin iloisella hälinällään. Ensin emme löytäneet laseja tai ruokailuvälineitä mistään ja silti kaikilla muilla niitä näytti olevan ja vieläpä samanlaisia. Kysyessä selvisi että ne oli katettu pöytään valmiiksi seurueellemme osoitetulle paikalle. Leikkele- ja juustotarjoilu oli varsin laaja ja hedelmiäkin oli monenlaisia.

Hetken arvottuamme jatkosuunnitelmaa päädyimme ottamaan tavarat selkään ja suuntaamaan kaupungille. Matkalla Ville kävi katselemassa mersuja, mutta vielä ei kuitenkaan loppumatkamme kulkuväline tullut valituksi. Myöskään vuokrapyörää ei saanut - ainakaan halvalla - palauttaa toiseen kaupunkiin, joten päädyimme nousemaan linnalle kivettyä kiemurtelevaa polkua hiljaisessa tihkusateessa.

[ibimage==613==node-gallery-display==none==self==null]

Linnan esittelykierros maksoi 5e ja kesti 40 minuuttia. Linna oli kertaalleen tuhottu ja sen oli ostanut, kunnostanut ja sisustanut herra Ravane tms. Perikunta oli sitten kalliiden verojen takia joutunut lahjoittamaan linnan valtiolle ja valtio myöhemmin kaupungille.

[ibimage==614==node-gallery-display==none==self==null]

Vastapäivään kiertyen nouseville portaille ei ollut muuta selitystä kuin alkuperäisen rakennuttajan vasenkätisyys, tavanomaisestihan linnojen portaat nousevat myötäpäivään jotta oikeakätisillä puollustajilla oli vapaata tilaa iskeä miekalla.

[ibimage==616==node-gallery-display==none==self==null]

Linnalta palasimme normaalien ihmisten reittiä pitkin ja katselimme liikkeiden herkkutarjontoja. Villelle tuli tarve ostaa konvehdeilla täytetty suklaamuna ja löytää sille tukeva paketti. Minä seurailin perässä lusikoiden enimmäkseen suklaisesta vaahdosta koostuvaa suklaakakkuani.

[ibimage==618==node-gallery-display==none==self==null]

Turisti-infon kello yhden ruokatauon kuluttamiseksi päädyimme syömään makkaraa grillistä. Tulkinnan vaikeutta helpotti läheisessä sotilastukikohdassa palvellut setä.

Infon auettua sieltä kerrottiin, epäilyttävän nopeasti, ettei Koblenziin - välipäämäärä matkalla Düsseldorfiin - pääse kuin junalla. Mutta koska meillä oli vielä yli päivä aikaa ennen Lassen tapaamista, päädyimme ostamaan liput vähän lyhemmälle eli Bonniin.

Junassa kuitenkin Köln alkoi tuntumaan paremmalta vaihtoehdolta ja niinpä matkustimmekin 'vahingossa' vähän pitemmälle.

Kölnin asemalla yllättävä käännös kysyä vuokra-autoista kertoi että ne ovat kuin ovatkin liian kalliita. Niinpä pienen ihmettelyn jälkeen suuntasimme turisti-infoon kyselemään hostelleista. Lappuja asioista saatiin varmasti viikon tarpeiksi. Posti oli lähellä joten suuntasimme sinne keventääksemme taakkaamme. Sinne matkalla kuitenkin näimme karttaan merkkaamattoman hostellin kyltin ja pienen kiertämisen jälkeen ovenkin. Ensikuulemalta ainoa tarjolla oleva kahden hengen huone vaikutti kalliilta, mutta paikan läheisyys sekä rautatieasemaan että meihin sai suuntamme kääntymään jo parinkymmenen metrin päästä takaisin.

Tavaroista vapauduttuamme lähdimme kohti postia uudelleen. Paketin lähetys onnistui pienen jonottamisen jälkeen joten loppuilta oli vapaa vaeltelulle ja ruoan hankinnalle. Matkalla ihmeteltiin mm. metrejä liikenteen päällä kiemurtelevia puolimetrisiä, satoja metrejä pitkiä sinisiä putkia joiden tarkoitusta arvailtiin taiteesta jäähdytykseen. Kioskista löytyi kunnollista vaniljakolaa ja syömisen kanssa lopulta päädyimme pitsaan.

Ke 30.3 Joensuu - Lappeenranta - Weeze - Cochen

  • Posted on: 30 March 2011
  • By: janne

Aamun herätys soi varttia vaille kuusi ja tasalta olimme jo matkalla etelään kuutostietä pitkin. Villen sukulaisten antimista koottu pussillinen leipää katosi aamupalana matkalla.

Tämänkertaisen kevätmatkan kohteeksi, tai ainakin aloituspaikaksi, arpoutui monien muuttujien kautta Düsseldorf ja ajankohdaksi huhtikuu. Muuttujina toimivat muiden muassa Villen väärinkäsitys Lassen laskettelusuunnitelmista sekä minun säästetyö loman määrä, kuten myös Ryanairin lentojen kohteet sekä hinnat.

Kenttä oli pieni ja terminaali halpalentoyhtiöille tyypillisesti... minimalistinen sekasotku vaatimusten täyttöä. Matkatavaroiden jättö ja turvatarkastus menivät joutuisasti, mutta odotustilan puolella kaikki penkit olivat olleet täynnä portille muodostuneesta jonosta päätellen jo kauan. Siinä venäläisvoittoisessa seurassa seisoskellessamme arvuuttelimme Weezen sijaintia aloimme puhelemaan meitä hieman keski-ikäisemmän Riston kanssa (nimi saatettu muuttaa kaksinkertaisesti huonon nimimuistin johdosta). R oli matkalla ajamaan moottoripyöränsä Kaiserslauternista Milanoon ja oli vuokrannut auton päästäkseen Weezestä eteenpäin. Sekä Düsseldorf että Karlsruhe (Lassen sijainti) sattuivat sijaitsemaan samalla suunnalla, joten pienen pohdinnan ja nousukiidon jälkeen Ville yllätti tulevan kyyditsijämme ilmassa ja sai myöntävän vastauksen matkaseuraksi tuppautumisesta.

Matkan aikana autobahneja pitkin lasketellessa vaihdeltiin menneitten matkojen kertomuksia puolin ja toisin sekä saatiin hyviä vinkkejä Saksassa matkustamisesta. Koska määränpäällämme ei ollut isompaa väliä, eikä Kaiserslauttenissa mitään varsinaista tekemistä ja palaaminen sieltä olisi mahdollisesti kallista, ehdotettiin tiputuspaikaksi Cochenia. Se ei olisi merkittävä mutka matkassa ja olisi maisemien kannalta mielenkiintoisempi kuin yksitoikkoinen moottoritie.

Cochen osoittautui kivaksi pieneksi saksalaiseksi joenvarsikaupungiksi. Paikallisilta saamiemme tietojemme mukaan noin 6k asukkaan kylä vilkastuu kesällä 20kn luokkaan. Kausi oli nyt vasta hiljalleen alkamassa, joten joka kadun varressa roikkui kylttejä sanoen "Zimmer frei" - huoneita vapaana. Mäen nyppylällä laaksoa vartioi linna nimeltään Reichburg.

[ibimage==609==node-gallery-display==none==self==null]

Saavuimme perille, menimme jäätelölle kahvilaan ja päätimme mukauttaa suunnitelmia ja jäädä. Tavaroiden autosta haun ja kyytimme hyvästelyn jälkeen palasimme kantamuksinemme kanssa istumaan kahvilan terassille kuitissa saatua langatonta verkkoa hyödyntämään. Hostelleja löytyi muutama ja voittajaksi selviytyi Jugendgästehaus Cochen. Matkalla onnistuimme kävelemään kokonaisen sillan tietyöaidan väärällä puolella. Pienen partiojäsenkortin retkeilymajajäsenyyksien vilauttelun sekä mahdollisien leimojen puutteen arvoittelun jälkeen saimme kahden hengen huoneen noin viidelläkympillä. Paikka näytti melko vasta perusteellisesti kunnostulta ja siistiltä.

Kello oli vasta seitsemän, joten vielä oli paljon aikaa tutkia ympäristöä. Sopivat tavarat pikkurepussa kävimme katselemassa tuolihissin aukioloaikoja ja sopivaa oikotietä linnalle etsiessämme löysimme metsään osoittavan kyltin joka, ainakin nopean vilkaisun ja muutama kymmenen metrin kävelyn jälkeen, sanoi Victoriahöle. No meille Saksan kielen taitureille se tarkoitti tietenkin luolaa, joten lähdimme nousemaan suht takapihamaista metsäautotietä ylöspäin. Kostean lämpimän nousun jälkeen löysimme autotien ja vanhan haalistuneen karttakyltin josta hetken tulkinnan jälkeen paljastui kohteemme oikeaksi nimeksi Victoriahöhe, eli huippu. Koska polku oli hieman kadoksissa ja ilta pimentymässä sekä luola muuttunut vain näköalaksi, päädyimme palaamaan alas kylään.

[ibimage==612==node-gallery-display==none==self==null]

Linnan kuvaamisen ja takapihoille eksymisen jälkeen päädyimme tilaamaan kiinalaisesta yhden annoksen sweet and sour kanaa sekä parit friteeratut banaanit ja syömään ne joen rannalla.

Ti 8.9 Portland - Seattle

  • Posted on: 8 September 2009
  • By: janne

Aamu meni tavaroita jakaessa ja etsiessä. Ajoin
Seattlen Fry's Elektronicsiin, iso elektroniikkaliike jossa oli kaikkea musiikkilevyistä oskiloskooppeihin, ostin ulkoisen kiintolevyn jotta saan kaikki kuvat mukaan alkuperäisinä versioina. Matkalla käytiin KFCssä syömässä sankollinen kanaa sormin.

Ville jatkoi loppumatkan ja minä puukotin uuden leluni auki. Tunnin säätämisen jälkeen alkoi vaikuttaa siltä että levy ei toiminutkaan ihan täysin, pitää jaksaa säätää sen kanssa lisää sitten Suomessa.

Majapaikaksi sattui Red Roof Inn, noin mailin päässä kentältä, tarjoasi shuttlebussinkin aamulla. Hyvästeltiin Ville ja matkan ajo-osuus, loppumatka menisikin kahdestaan julkisilla.

Koska kello oli vasta viisi päätettiin lähteä seikkailemaan keskustaan, tavoitteena katsella ympäriinsä ja ehkä käydä jopa elokuvissa. Bussikin pysähtyy juuri sopivasti aivan hotellin nurkalla. Ensin jäätiin pois vähän kaukana, kuitenkin kartalla. Sitten otettiin toinen bussi kun samalla kahden dollarin lipulla pääsi. Noh, muutaman pysäkin jälkeen päästiin kartalle ja alettiin hahmottamaan ettei ollakaan enää menossa keskustaan. Yritettiin etsiä stop nappia muttei löydetty, joten ajettiin viimeisen pysäkin ohi ennen moottoritietä. Siitä se bussi sitten meni pysähdyksettä Everest nimiseen paikkaan 20 min pohjoiseen... Paluubussi onneksi tuli nopeasti. Oltiin ajeltu vähän liian kauas, joten jouduttiin maksamaan dollari lisää.

Kaupungissa käveltiin Space Needlelle, olisi maksanut $16 hengeltä ylös meno joten jätettiin väliin. Käveltiin rantaa pitkin kohti bussilinjaa etsien auki olevaa kahvilaa, valtaosa oli jo kiinni vaikka oli vasta vähän yli kahdeksan. Lopulta ostettiin valmisleivät melkoisen hämyisestä pikkukaupasta.

Paluumatka oli hieman haastavampi kuin oletettiin. Pimeällä paikkoja oli vaikeampi erottaa toisistaan ja niiden järjestyskin oli jo hämärtynyt mielessä. Lopulta kun oikea valomainos näkyi ja vedettiin pysähtymisnarusta, bussi vain jatkoi ja jatkoi suoraan lentokentälle asti. Mietittiin että jäädäkkö vai ei, jäätiin lopulta bussiin kun kentältä kävellen poistuminen vaikutti varsin vaikealta, ja saattaisihan se bussi ajaa melko läheltä hotellia pois kentältä tai kääntyä ja ajaa suoraan sinne. Ja eihän se päätepysäkki nyt niin kaukana voi olla.

Ei ajanut läheltä. Ei kääntynyt takaisin. Kyllä se päätepysäkki vaan oli kaukana, puolen tunnin päässä. Siellä meidät hätisteltiin ulos ja kerrottiin että viimeistään puolen tunnin päästä lähtee takaisin. No onneksi uusi tulikin heti eikä kuskia kiinnostanut että lippu oli jo vanhentunut. 'Pian' taas nähtiinkin hotellin kyltti ja vedettiin narusta... Ja taas bussi kääntyy kentälle. Tällä kertaa ulos tullessaan se kuitenkin ajoi hotellin pysäkin kautta ja päästiin ulos. Ja kello tietenkin oli jo ties kuinka paljon.

blog: 

La 5.9 Kolmas vaelluspäivä

  • Posted on: 5 September 2009
  • By: janne

Seitsemältä ylös, vieläkään ketään ei oltu syöty ja tavaratkin olivat pysyneet puussa. Yöllä rakovalkea oli vain kerran yrittänyt karata. Huuhaa köysi oli yöllä katkennut toisen solmun kohdalta vaan kuitenkin pysynyt puussa jostain syystä. Lisäksi se oli menettänyt kokonaan eilisiltaisen kimmoisuutensa ja muutenkin vaikutti olevan sisältä palasina, joten se päätyi päästämään mustaa savua nuotion jäänteisiin.

Loppu vaelluskin saatiin olla täysin yksin Fairy Fallsille saakka, sitten alkoi näkymään vaikka minkälaista kävelijää. Parissa kohdassa oli näkemistä, muuten melko tasaista puurtamista. Auton kyydistä nähtiin
parit biisonit ja neljä japanilaista liftaria avolava-auton kyydissä.

Kansallispuiston rajan ulkopuolella oli iso kylä, ostettiin jäätelöä ja mietittiin minne jatkaa matkaa. Päädyttiin ajamaan Elkhorn nimiseen autiokaupunkiin. Vaihtoehtona ollut Villen tutun ranch kun olisi tehnyt aikataulusta liian tiukan. Syötiin matkalla Ennis nimisen kylän Sport Barissa buffalonliha purilainen.

Elkhorn autiokaupunki ei ollutkaan aivan niin autio kuin olin odottanut, viitisen asuttua taloa ja suunnilleen saman verran hylättyjä ajan ruskettamia joista kahteen pääsi sisälle. Toisessa oli toinenkin kerros käytössä, vanha tanssipaikka. Käytiin hautausmaallakin ja ajeltiin rautakaivokselle päin vaan tie oli liian huonossa kunnossa.

Elkhornin jälkeen loppuivat taas suunnitelmat, eli seuraava vaihe olisi ajella rauhassa Seattleen, ehkä olla hotellissa yötä ja sitten lentokoneeseen nousu. Mutta se olisi tarkoittanut että matka olisi käytännössä ohi. Tarvittiin vielä loppuhuipennus, ja koska päivemmällä ranchille ajo olisi ollut typerää aikataulun kireyden takia, se alkoi nyt hiljalleen houkuttamaan enemmän ja enemmän. Varovaisten arvioiden mukaan tämä suunnitelma vaatisi läpi yön ajamista, kuskien vaihtamista ja yhden aina vuorollaan nukkumista.

Koska alkuosa molemmista reiteistä kulkivat samaan suuntaan saimme vähän miettimisaikaa. Lisäksi jos ajaisimme ranchille meidän pitäisi löytää suihku jostain, vaelluksen jälkeen sellaista ei vielä ollut tullut vastaan. Jonkun kymmenen mailin päästä vastaan nousi kyltti 'Merry Widow Health Mine & Campground '. Löydettiin sieltä kolikoilla toimiva suihku, Ville kävi vaihtamassa kolikoita joltain seurueelta ja sitten peseydyttiin. Ei mitään tietoa oliko suihkut tarkoitettu vain yöpyjille, mutta kyllähän me niistä maksettiinkin toisaalta.

Yöllä ajaminen oli melko erilaista kuin päivällä. Liikennettä oli vähemmän, katuvaloja huomattavasti vähemmän kuin Suomessa ja erkanevat liittymät näyttivät hämäävän paljon mutkilta. Lisäksi tietöiden kohdalla oli kaistoja vaihdeltu miten sattuu ja uudet reitit merkitty heijastavilla oransseilla tötteröillä jotka näyttivät todella epätodellisilta.

720 mailin päivämatkan jälkeen päätimme pysähtyä parin tunnin torkuille lepoalueelle, kun vielä oli pimeää ja sai siis nukuttua helposti. Siinä jossain neljän ja viiden välillä. Ville otti makuupussinsa ja alustansa ja loikkasi matalan aidan taakse pihalle, minä ja Elina ei jaksettu liikkua niin paljoa ja jäätiin varsin eriskummallisiin asentoihin autoon.

blog: 

Pe 4.9 Toinen vaelluspäivä

  • Posted on: 4 September 2009
  • By: janne

Hitaasti heräillään melko kylmän yön jäljiltä. Elina käy uimassa ja leikkimässä tukilla. Aamupalaksi kveekarin omena-kanelin makuista valmispussipuuroa.

Viitisen kilometriä eilisen kaltaista maastoa ja putkahdamme jonkun mökin takapihalle. Nähdään ensimmäiset ihmiset sitten eilisen asfaltilta lähdön jälkeen, puistoa ei siis oltukaan evakuoitu tulivuorenpurkauksen takia, tylsää. Taaskaan ei mitään opastusta kävelijöille. Suurimpia rakennuksia kohti suunnistaen Old Faithfull kuitenkin löytyy nopeasti. Vessaan ja jäätelölle, varsinaista vaeltamista. Katsotaan purkaus kolmannen kerran ja otetaan kuvia. Vielä lisää jäätelöä, sitten kauppaan. Tällä kertaa valikoimasta löytyy pyykkinarua, saadaanpahan tavarat helpommin karhujen ulottumattomiin. Vielä viime hetken tölkinavaaja (melko monimutkaisen oloinen vempele) ja matkaan.

Hieman lisää suunnan arvailua ja löydetään opastaulu. Valitaan kummallisista muovilaudoista rakennettu turistipolku koska se menee lähempää niitä kuumialähteitä ja geysirejä mitä täällä nyt ollaan katsomassakin.

Paremman polun loputtua ihmiset taas häviävät jonnekkin, pian toiselta parkkipaikalta alkavan polun päästä niitä onneksi löytyy lisää.

Turistiosuuden loputtua polun haarassa vastaan tulee pariskunta joka kertoo että ylempi haara on pitempi ja vaativampi ja että ne näytetään että ollaan menossa sinne. No mehän mennään, kun ajatellaan että se on loivempi. Löydetään loistava näköalapaikka josta näkyy Old Faithfullille asti ja valtaosa päivän mennäästä matkasta. Vähän matkan päästä, polkujen taas yhtyessä, selviää että vaativampi reitti ohitti Mystic Fallsin. Loppumatka on taas kuin Suomessa kävelisi, tosin soitten tilalla on epäilyttävän paljon soilta näyttäviä niittyjä.

Leiripaikalle päästessä todetaan että paikat taitavat kaikki olla yksilöpaikkoja ja että meillä on ikioma vesiputous. Tällä kertaa saadaan myös tehdä nuotio, mutta vain maahan tippuneistä puista. No onneksi joka paikka on täynnä metsäpalon jälkeen keloutuneita tukkeja. Illan aikana vaatimattomasta pikkutulesta alkanut nuotio kasvaa rakovalkeaksi...

Ruoaksi tulee Yosemitesta tuttua pakastekuivattua pussiruokaa, lasagnea tällä kertaa. Tölkkien avaaminen ei meinaa avaajasta huolimatta onnistua kun se onkin vielä monimutkaisenpi kuin se alunperin vaikutti olevan. Ja joku saattoi polttaa käyttöohjeen. Iltatoimien jälkeen tulee taas leirin karhuvarmistuksen aika. Uusi naru sidotaan paikalleen, todetaan sen vaikuttavan jännän venyväiseltä pyykkinaruksi joten laitetaan se kaksin kerroin vaikka jonkin verran täytyy kurkotella. Sitten kiskaistaan. Rinkat lähtevät hyvää vauhtia kohti vaakapuuta, kuten tekee myös puolet narusta, tosin vauhdikkaammin. Loppupuoli taas matkaa kohti maata. Rinkkojen nousunopeus puolestaan alkaa hidastumaan painovoiman voittaessa alun kiihtyvyyden, ja pian pakkauksemme tömähtää maahan. Solmu ja hidas nosto kepin kanssa tuottavat positiivisemman lopputuloksen.

Pelaillaan vielä illan päätteeksi hyvä tovi korttia nuotion valossa. Lopulta majoitun taas yksin telttaan kun muut päättävät nukkua rakovalkealla.

blog: 

To 3.9

  • Posted on: 3 September 2009
  • By: janne

Lupatoimistossa oli mukavan lämmin kylmän yön jälkeen. Reittiä mietitään kauan ja hartaasti kun ei oikein ole selvää vaellusta vaativaa kohdetta kuten Yosemiten Half Dome. Lopulta päädytään Mallard Lake - Old Faithfull - Firepit River - Fairy Falls lenkkiin. Keskelle kyllä tulee turistikeskittymä rikkomaan luonnonrauhaa ja karhuvaaraa. Katsotaan luontoon lähtijöille tarkoitettu video joka kertoo miten leiri pystytetään karhuturvallisesti ja kuinka ruuanlaittovaatteissa ei saa nukkua.

Käytetään turistipalveluita hyväksi ja syödään kallis ja - ainakin casinoihin verrattuna - heikko buffet. Hoksataan vielä ettei meillä ole kunnollista köyttä rinkkojen puuhun nostamiseen. Yritetään etsiä kaupoista, mutta löydetään vain karkkia. Lähimpään puistonsisäiseen retkeilytarvikeliikkeeseen olisi lähes sadan mailin lenkki, joten päädytään luottamaan Villen ohueen pyykkinaruun.

Parkkipaikalta kävellään tiensivua maili polun varsinaiseen alkuun että saadaan auto loppua lähemmäs. Maisemat ovat melko suomalaisia, polun vierus näyttää lähinnä yli-istutetulta hakkuuaukolta jossa on kelopuita paljon. 1988 sattuneen metsäpalon jälkiä siis. Keskuksen tietojen mukaan sitä oli sammuttamassa 25000 palomiestä jotka olivat saapuneet paikalle aina Alaskaa ja Havajia myöten. Lopulta vasta lumisade oli saanut sen sammumaan. Löytyi sieltä villejä vattuja kallion kielekkeeltä, matalissa puskissa vähän parempia kuin kasvatetut vaan on noita parempiakin syönyt.

Leiripaikka oli pienen järven rannalla, ilmeisesti yksi merkattu paikka on yhdelle teltalle tarkoitettu, ei sinne enempää olisi mahtunut. Teltan paikka oli sadan metrin päässä rinkoista. Uimaan mennessä Ville löysi tukin ja sillä sitten leikittiin melko kylmässä vedessä hetkonen. Ruokaa tehdessä huomattiin ettei meillä ole minkäänlaista purkinavaajaa tai muutakaan toimessa auttavaa kalua. Onneksi pääruoka oli pussissa, nuudeleita. Pieni väkivalta metallista telttapaikan merkkiä vasten luovutti kuitenkin lopulta suurimman osan tonnikalasta syötäväksi. Reppujen riuku oli pultattu kettingin avulla neljään metriin. Ensin ajateltiin kiivetä sinne, vaan puut osoittautuivat pihkaisiksi. Hinattiin sitten ohuen hamppuköyden avulla tavarat paikalleen, ensin nostamalla pohjasta ja loput matkasta kepin avulla.

Korttia pelailtiin kunhan oltiin kaikki iltatoimet saatu tehtyä. Pimeän tultua kömmin yksin telttaan kun muut halusivat nukkua pihalla. En minä sitä nyt turhaan raahaa, ja melko kylmä oli edellinen yö ollut.

blog: 

Ke 2.9

  • Posted on: 2 September 2009
  • By: janne

Elina lähti juoksemaan heti pakattuaan omansa autoon, tarkoitus oli lähteä myöhemmin ja poimia kyytiin. Pakkailtiin rauhassa ja Ville kävi uimassakin.Kiinni se saatiin 7 mailin päästä, kunhan ensin oltiin ostettu vattuja matkalta - puutarhassa kasvatetun makuisia. Melkein oli ehtinyt osavaltion rajan yli.

Mentiin pummilla jollekkin hiekkarannalle keittämään puuroa. Kävivät uimassa ja makasivat pöydällä auringossa, kesti vaikka kuinka kauan.

Saavuttiin Yellowstoneen illalla ja jäätiin Lewis Laken teltta-alueelle. Karhuista ei varoiteltu isommin, ruoatkin sai jättää autoon. Ylellisyyksiä ei ollut kuin 'vault toilet', eli huussi isolla betoni säiliöllä ilman kuiviketta, hajut pidettiin kurissa tuuletuksella, joko passiivisella tai aurinkoenergialla toimivalla. Ville päätti nukkua pihalla joten Elina käytti harvinaisen tilaisuutensa hyväkseen ja majoittui autoon. Lopulta Ville kuitenkin tuli telttaan, ensimmäistä kertaa tällä matkalla, jos Yosemitessa absidissa yöpymistä ei lasketa. Päätettiin että ei näytä olevan niin paljoa ihmisiä liikkeellä että tarvitsisi jonottaa, joten tähdättiin herääminen lupatoimiston aukeamiseen.

blog: 

Pages